Neljä viikkoa sitten hytisin kylmässä. Oli kuumetta ja nuhaa, kädessäkin palorakkula, joka ei tahtonut parantua. Leirimme keskellä lumista erämaata oli autio, kaverit olivat lähteneet omille retkilleen. Oli vaikea päättää, pysyisikö hyntteiden sisällä lämmittelemässä, jolloin jalat tuntuivat puutuvan, vaiko kävelläkö lämpimikseen, jolloin rasitus tuntui pahentavan nuhaa ja nostavan kuumehien pintaan. Oltiin yövytty ulko-olosuhteissa jo kolme yötä. Pysyin hyntteiden alla kunnes oli pakottava tarve. Pissahätä. Kävelin vaaditut viisi minuuttia leiristä ulos tarpeilleni, varmuuden vuoksi, eihän koskaan tiedä, josko kakkonenkin yllättäisi. Lapiolla kuoppa, helpotus, pyyhkäisi, tikun raapaisu ja pyhä savu. Kuoppa umpeen ja käsidesi. Takaisin leiriin. Kaikille toiminnoille omat paikat.
Nälkä, nälkä, nälkä....jokohan voisi pian tehdä jotain ruokaa. Milloinhan kaverit tulevat takaisin?
Katselen erämaata ja kuuntelen sen hiljaisuutta. Korppi tulee ja kiertää leirimme. Joku hyttysen näköinen mönkii lumessa jaloissani. Tässäkin säässä sinnittelee. Lähtee lentoon.
Kaivan eväspussiani ja mutustan pähkinöitä. Hörppään päälle kuumaa kaakaota termospullostani. Niistän ja aivastan. Aivastan ja niistän. Sitten se iskee, nolous.Totuushan on, että hytisen pakkasessa vapaaehtoisesti. Olen varustautunut talviseen leirielämään huolella. On untuvavaatetta ja telttaa, lapiota lumiluolan kaivamiseen, ensiapulaukku, bensakeitin, villakerrastot ja ruokaa. Yllinkyllin ravintorikasta ruokaa! Lunta sulatetaan termospulloihin juotavaksi. Niitäkin on monta. Itseasiassa - olen opintomatkalla. Kokeilemassa selviytymistä erämaassa talviolosuhteissa. Treenaamassa ohjaajantaitojani. Välineitä on lainattu ja ostettu, kaikki on ennakoitua.
Kaverit palaavat ja keskustellaan retkistä. Kysellään voinnista. Tehdään lettuja. Olo alkaa helpottamaan. Ja kun lumimyrsky tulee, päästään lumiluolaan suojaan ja tiedetään sieltäkin selviävämme gps-laitteidemme ja viimeistään 112-soiton avulla. Voimme siis turvallisin mielin kokeilla rajojamme, talvisessa erämaassa.
On toisenlaisiakin leirejä. Niitä joista ei poistuta. Ja jos poistutaan, ei tiedetä minne ja päästäänkö koskaan perille. Ja milloin leiriltä palataan. Ja minne. Niissä leireissä vasta sinnitellään. Ei puhettakaan, että vaatetta ja ruokaa olisi tarpeeksi tai siitä, että tarpeilleen voisi kävellä tai hygieniastaan huolehtia. Niitä leirejä ei ole valittu vaan niihin on jouduttu, hengissä säilymisen toivossa. Niistä halutaan pois, hengissä säilymisen toivossa.
Eskapismini erämaassa johtaa myötätuntoon pakolaisia kohtaan. Niitä kohtaan, jotka vastentahtoisesti elävät kammottavissa olosuhteissa, pahimmillaan omien ulosteidensa ja muun jäteveden keskellä vailla toivoa tulevaisuudesta.
Ei kommentteja:
Uudet kommentit eivät ole sallittuja.