Opi oppimaan!

Aloitin opettajan erikoistumisopinnot Turun yliopistossa viime keväänä. Tavoitteena on 60 opintopisteen suoritus aiheesta "Digitaaliset oppimisympäristöt". Koulutus on Suomessa opettajakoulutuksen pioneerihanke: kyseessä ei ole täydennyskoulutus eikä jatkokoulutus vaan puhtaasti erikoistumiskoulutus. MItä meistä tulee isona, se jää nähtäväksi. Oma tavoitteeni on ottaa haltuun yksilöllisiä opintopolkuja ja pelillisyyttä opetuksessa. 

Ensimmäisen lähipäiväjakson päätteeksi saimme tehtäväksemme pohtia aihetta "Kouluintoa digitalisaatiosta?". Tehtävää varten kuulimme kaksi alustusta eli Matti Rimpelän (prof. emeritus) alustuksen "Hyvinvointi muuttuvassa yhteiskunnassa" sekä Teemu Leinosen (professori, varadekaani, Aalto-yliopisto) alustuksen "Mediakasvatus ja sosiaaliset käytänteet digitalisoituvassa yhteiskunnassa".  Näiden lisäksi saimme tutustuttavaksi erinäisen määrän materiaalia omaehtoisesti. Matti Rimpelä laittaisi opetuksen täysin uusiksi. Sen lähtökohtana olisi perhe ja perheenjäsen oppijana eikä suinkaan opettaja ja koulun opetussuunnitelma. Teemu Leinosen luennosta jäi mieleen erityisesti paneelikeskustelumme. Neljän tuolin ryhmään asettui kolme keskustelijaa, ja jos tunsit, että sinulla olisi keskusteluun sananen sanottavanasi, sait asettua tyhjään tuoliin ja yhden edellisistä keskustelijoista oli poistuttava. Se teki kuuntelutilanteesta aktiivisen.

TEDTALKin soittolista "Re-imagining School" vahvisti entisestään käsitystäni siitä, että oppimisen edistäminen yhteiskunnassamme on oleellisinta. Ja se vaatii myös sen, että opettaja pysyy oppijana. Yle on myös aloittanut ohjelmasarjan Koulukorjaamo, joka esittelee toimenpiteitä, joita voi tehdä luokassa edistääkseen yksilöllistä oppimista. 

Hahmotelmani Gogglella yksilöllisestä oppimisesta.


Kurssilla suositeltuja TedTalkeja katsellessa ja kuunnellessa oli jotensakin lohdullista huomata, että osaan opetukseen liittyvistä (muka) mullistavista ajatuksista olen päätynyt jo itsekseni. Tai ei niin voi sanoa. Oma kuvataideopettajan koulutukseni sekä lukuisat täydennyskoulutuskurssit ja innostavat kollegat - me yhdessä luomme omaa opetuksen todellisuuttamme. 

Ristiriitaisuuksiakin tietysti löytyy uudistuvasta opetuksenkentästä. Opetuksen edunvalvonnan ja opetuksen uusien virtausten ja opetukseen kohdistuvien säästöjen ristiaallokossa tarvitaan tasapainoaistia.  Jokainen, joka luo uutta, tietää, että työtunteja ei voi laskea ja mitata etukäteen. Toisaalta, työ on työtä ja siitä on saatava kohtuullinen korvaus. Toisaalta kouluissa on paljon osaamista, joka täytyisi saada yhteisön käyttöön uudella tavalla - ja toisaalta opettajille tarvitaan täydennyskoulutusta esimerkiksi yksilöllisen opetusmateriaalin laadintaan ja ilmiöopettamiseen. Huoh.

Olen vankka luokkahuoneopetuksen puolustaja. Tärkeintä on oppilaan ja opiskelijan kohtaaminen opetustilanteessa. Opiskelijan on saatava huomiota ja riittävästi palautetta. On tärkeää olla tässä ja nyt niin yksilönä kuin ryhmänäkin. Ja ennenkaikkea: oppimista ei saa estää, hidastaa tai tukahduttaa, muutoin saamme koulun täydeltä alisuoriutujia. 

Tähänastisten opintojeni myötä ennakkoluulot verkko, etä- ja sähköisiä luokkahuoneita kohtaan ovat hieman hälvenneet, epäluulo niiden käyttämisestä pelkästään säästökeinona ei.  Jaksan ihmetellä lähiopetuksen vähäistä määrää ammattikouluissa ja  ammattikorkeakouluissa - toivottavasti samat käytänteet eivät siirry suoraan lukioon.

Mitä siis saan lopulta näistä opinnoista? Ainakin opin oppimaan oppimisesta. 

Nykyisin uskotaan, että palkitseminen edistää oppimista. Rankaiseminen taas saa pitämään oppimistilanteita uhkana.

Tiedätkö mitä SOLE tarkoittaa? Kannattaa selvittää se!

Kuvataiteen arviointi on aina painottanut oppilaan ja opiskelijan itse- ja vertaisarviointia.
Tutkimustulokset osoittavat niiden korreloivan keskenään. 

Oppimistulokset ja opetusmuodot - mitä henkilökohtaisempaa ohjaamista, sitä laadukkaampaa oppimista. 

Miksi kuvataideopettaja päätti etsiä kuoppaa kodin sijaan?

Joskus huomaa ajattelevansa todella rajoittuneesti. Niinkuin vaikka että "näinä vaikeina aikoina kuvataideopettajan tulisi hakeutua tietynlaisiin täydennyskoulutuksiin". Oikeanlainen täydennyskoulutus voisi parantaa työnsaantimahdollisuuksia - tai työn säilyttämisen mahdollisuuksia. Voisi osoittaa olevansa vaikka ihan ekspertti. Jossain. Tai jollain alueilla. Itselle tai jollekin muulle osoittaa. Tulee sitten ilmoittautuneeksi kurssille ja parille, joita suorittaa työn ohella. Suorittaa loppuun hammasta purren. Oppii ainakin kirjoittamaan esseitä yliopiston vaatimusten mukaisesti. Vastaamaan ajan haasteisiin. Olemaan uskottava.

Mutta joskus käy säkä!  On riittävästi tuntematonta ja vaaditaan uskallusta. On yllättäen valmis satsaamaan aikaansa ja energiaansa. Huomaa ahmivansa aiheeseen liittyvää tietoa, harjoittelevansa parhaansa mukaan ja joka kerta hieman onnellisempana kuin ennen. 

Lutii märissä vaatteissa, halaa kajakkia, rapsii käpyjä selän alta, opettelee merimerkkejä, vetää kypärän päähän ja viettää aikaa sukulaislasten kanssa seikkailupuistossa ja telttailee, kun voisi mukavasti tädin mökissä peiton alla nukahtaa.  Kun itselle saa vaikka kaikkensa antaa. 

Ja se panee miettimään kaiken tekemistä uudella tavalla. Vähän niinkuin Nalle Puh, joka ystäviensä Kanin ja Nasun kanssa eksyy sumussa ja päätyy aina samalle kuopalle. "Mitä jos yritettäisiin löytää tämä kuoppa?" sanoi Puh hitaasti. "Miksi ihmeessä?" kysyi Kani. "No kun me yritämme löytää Kotiin mutta emme löydä, niin minä ajattelin että jos me yrittäisimme löytää tämän Kuopan, emme ehkä löytäisi sitä, mikä olisi Mainiota, sillä silloin me löytäisimme jotakin jota emme etsi, mikä saattaisi todellisuudessa olla se jota me etsimme."